Tee on juomana noin 5000 vuotta vanha. Teen synnystä ja historiasta on monta tarinaa. Tunnetuilla teealueilla, Kiinassa, Intiassa ja Japanissa on kaikilla omansa. Ehkä tunnetuimman tarinan mukaan teen tuli löytäneeksi sattumalta Kiinan Keisari Chen Nung vuonna 2737 eKr. Keisari noudatti korkeaa hygieniatasoa myös laajoilla matkoillaan eri maakunnissa. Juoma ja pesuvesi olivat keisarin käskystä aina ensin keitettävä. Palvelijat olivat kerran keittäneet vettä suuren puun varjossa, kun siitä lennähti lehtiä veden joukkoon. Keisari joi hautunutta vettä ja huomasi sen virkistävän vaikutuksen ja hyvän maun. Kyseessä oli teepuu/ teepensas ja näin tee oli syntynyt.
Intiassa kerrotaan tarinaa vuodelta 543 ekr, jolloin buddhalainen prinssi Bhodi-Dharma, Kiinassa matkalla ollessaan, oli antanut seitsemän vuoden valveillaololupauksen. Viiden vuoden valvomisen jälkeen ja lopen uupuneena, prinssi pisti suuhunsa hetken mielijohteesta tuntemattoman pensaan lehtiä ja siitä virkistyneenä jaksoi täyttää lupauksensa loppuun saakka. Kasvi oli tietenkin teepensas. Japanilaisella kulttuurilla on hyvin läheiset yhteydet Kiinan kulttuuriin, joten tee tuli Japanissa lähes samaan aikaan tunnetuksi kuin Kiinassakin. Japanissa tunnettiin tee kaikissa “Teen kolmessa vaiheessa”. On merkitty muistiin, että keisari Shomu tarjosi vuonna 729 ekr sadalle munkille teetä palatsissaan Narassa. Tuolloin tee myös valmistettiin sen ajan tavan mukaan: puserrettiin kakuksi, paahdettiin ja jauhettiin.
Kamakura-kaudella Japaniin toi teensiemeniä buddhalaismunkki Eisai, joka oli ollut opiskelemassa Zen-filosofiaa. Näin sekä Zen että Sung-kauden teetavat tulivat Japaniin 1100-luvulla. Eisai opetti japanilaiset käsittelemään teenlehtiä: ne poimittiin aikaisin aamulla, paahdettiin paperin päällä hyvin miedolla lämmöllä ja säilytettiin ruukuissa joissa oli bambulehdistä tehty tulppa. Eisain tuomat siemenet kylvettiin Seburiyamaan Chikuzenin maakuntaan. Toinen buddhalaismunkki myös istutti teepensaita Uji- ja Togano-o -nimisille paikkakunnille lähelle Kiotoa.
Kun teeviljelmien lukumäärä kasvoi nopeasti, niin yhä laajemmat piirit omaksuivat teen juomakseen. Jo 1400-luvulla sitä joivat lähes kaikki. Zen-pappien opastuksella teenjuonti alkoi kehittyä 1500-luvun lopulla eräänlaiseksi taiteeksi, teeseremoniaksi, jolla on Japaniksi kaksi nimeä: Cha no yu (teen kuuma vesi eli kuuma teevesi) ja Cha do (Teen tie). Teeseremonioita alettiin järjestämään metsiin rakennetuissa buddhalaistemppeleissä ja kun zen-papit toivat tavan Kioton hoviin ja ylhäisöpiireihin, oli aluksi tapana erottaa varjostimella oleskeluhuoneen nurkkaus rauhalliseksi teesopeksi. Ajan kuluessa rakennettiin taloihin varsinainen teehuone, cha seki, ja myöhemmin talosta kokonaan erilleen puutarhaan sukiya (tyhjyyden ja epäsymmetrian paikka).
Teeseremoinioiden kehittäjistä kuuluisimmat ovat Ikkuy, Shuko ja Rikyo, jotka kaikki olivat zen-pappeja. Näistä Rikyo rakensi ensimmäisenä asunnostaan erillään olevan teehuoneen, jonka pinta-ala oli neljä ja puoli tatamia. Se oli tarkoitettu enintään viidelle vieraalle. Paljon myöhemmin Rikyokon pojanpojat perustivat kolme teekoulukuntaa, joista tunnetuin on Urasenke.
Kauan tee oli lähes pelkästään munkkien ja aatelisten juoma. Tavallinen kansa sai nauttia siitä vasta paljon myöhemmin. Teetä nautittiin pääasiassa sen sisältämän kofeiinin (tai teiinin) keskushermostoa piristävän ja virkistävän vaikutuksen vuoksi. Sanotaan, että se myös rauhoitti ja kirkasti meditoivien buddhalaismunkkien ajatusta ja edisti sisäistä seestymistä.
Vasta tunnetun Kiinan Ming Dynastian aikana (1368-1644) teestä tuli jokapäiväinen kansan juoma. Aasiassa juodaan tänäkin päivänä yleisesti vihreää teetä useita kertoja päivässä.
Eurooppaan tee saapui 1500 luvun alussa siirtomaavaltojen kauppiaiden, merenkulkijoiden ja lähetyssaarnaajien mukana. Ensimmäisiä eurooppalaisia teekulttuurin maita olivat Portugali, Espanja ja Hollantiin. Marco Polo oli luultavasti ensimmäinen eurooppalainen, joka tuli tekemisiin teen kanssa Kiinan matkoillaan vuosina 1275 -1292. Hän ei kuitenkaan ymmärtänyt alussa teen arvoa vaan jätti sen huomiotta. Mausteet ja silkki olivat kiinnostavampia. Vasta 1500 -luvun lopussa Hollanti ja 1600-luvulla Englanti huomioivat teen ja tekivät siitä halutun kansainvälisen kauppatavaran. Tämä johti tunnettujen kauppakomppanioiden perustamiseen, kuten Itä-Intian Kauppakomppania(East India Company). Kauppakomppaniat kontrolloivat totaalisesti mauste-, tee-, silkki- ja huumekauppaa Eurooppaan.
Varhaisten kauppalaivojen saapuessa Amerikkaan teen käyttö oli täysin vierasta ja tee kasvina tuntematon. Amerikan siirtokuntien uudisasukkaat keittivät aluksi teen vihreitä lehtiä vedessä. Heittivät nesteen pois ja söivät pehmenneet lehdet!
Teen latinankielisen nimen, Thea Sinensis / Carmelia Sinesis keksi ruotsalainen luonnontutkija ja biologi Carl von Linne 1800-luvun alussa. Von Linne oli vakuuttunut teen terveellisyydestä ja koetti istuttaa teepensaita myös Ruotsiin, tässä kuitenkin onnistumatta.
Suomeen tee tuli 1800-luvulla venäläisten mukana Pietarista ja Viipurista. Teen varsinaisen myymisen aloitti Paulig vuonna 1910, mutta vasta ensimmäisen maailmansodan jälkeen kauppaan ryhdyttiin laajemmin.
Kiinassa tee oli yleisesti käytetty lääkekasvi jo yli 4000 vuotta sitten. Lääkärit ja kansanparantajat ovat määränneet teetä mm seuraaviin vaivoihin: keripukki, kihti, depressio, impotenssi, astma, vilustuminen keuhkoputkentulehdus, erilaiset säryt, ruuansulatus, sydän ja verisuonitaudit ja hermostosairaudet. Erityisesti teetä suositeltiin juotavaksi sielua ja mieltä virkistämään sekä voimia antamaan.
Myös Venäjällä teen parantamaan voimaan on uskottu vahvasti, sitä onkin kutsuttu elämän eliksiiriksi.
